Käsitys suomalaisesta maisemasta muotoutui 1800-luvun kuluessa, kun taiteilijat kansallista identiteettiä etsiessään paneutuivat kotimaansa luonnon ja kansan kuvaamiseen. Jos aiemmin kotimaan näkymät oli saatettu mieltää vähäpätöisiksi tai jopa merkityksettömiksi kuvauskohteiksi, nostettiin niitä nyt ylpeinä esiin. Kuvataide nousi tärkeäksi osaksi maamme henkistä kulttuuria ja taiteilijoiden panosta tarvittiin kansallisen hengen ja itsetunnon nostattajana.

Kansallisromantiikan myötä kuvauskohteiksi alkoivat valikoitua yhä enemmän syrjäseudut ja erämaa. Samalla käännettiin katse kohti menneisyyttä. Syrjäisten korpimaisemien koettiin toimivan väylänä muinaiseen ja aitoon suomalaisuuteen. Ilmaisukeinoina käytettiin vuosisadan lopun tyylejä; jugendia, symbolismia ja syntetismiä.

Korkealta paikalta nähty metsä- ja järvimaisema muodostui kansallismaiseman prototyypiksi. Sortovuosien aikana maalaukset saivat paljon poliittisestikin latautuneita merkityksiä. Karut kalliot ja niillä kasvavat sitkeät männyt yhdistettiin monien mielissä Suomen kansan sinnikkyyteen ja periksiantamattomuuteen.

Lähteet:

Lumen maa. Lumikuorrutteisesta talvi-idyllistä modernin talven kuvaukseen toim. Hautala-Hirvioja Tuija, Katajamäki Johanna
Rovaniemen taidemuseon julkaisu, 2018

Meidän kuvamme – maa ja kansa
Ilvas Juha
SKS, 2008

Kaunis Suomi. Maaseutumaisemakuvaston historiaa 1800-luvulta EU-Suomeen
Vallius Antti
Tammi, 2015

Suomi-kuvasta mielenmaisemaan
Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa Lukkarinen Ville, Annika Waenerberg
SKS, 2004

Werner Holmberg
Lukkarinen Ville, Pennonen Anne-Maria
Parvs, 2017